Predestinaatio-oppi. osa II

Yksilöt ja predestinaatio.

Jumalalla on ennakkotietoa joistakin ihmisluokista, hänen ennustuksissaan puhutaan myös joistakuista nimenomaisista yksilöistä. Heistä voidaan mainita Esau ja Jaakob (joihin viitattiin jo edellisessä artikkelissa osa I)
israelilaisten Egyptistä lähdön aikaan hallinnut farao, Simson, Salomo, Josia, Jeremia, Kyyros, Johannes Kastaja, Juudas Iskariot ja Jumalan oma poika Jeesus. Simsonin, Jeremian ja Johannes Kastajan tapauksessa Jumala käytti edeltätietämystään ennen heidän syntymäänsä.
Tuo edeltätietämys ei kuitenkaan määrännyt heidän lopullista kohtaloaan.

Sen sijaan Jumala määräsi ennalta tuon edeltätietämyksen perusteella, että Simson eläisi nasiirilupauksensa mukaisesti ja panisi alulle Israelin vapauttamisen filistealaisten käsistä, että Jeremia palvelisi profeettana ja että Johannes Kastaja tekisi valmistelutyötä Messiaan edelläkävijänä. (Tu 13:3–5; Jer 1:5; Lu 1:13–17.)

Herra ennusti, että yhdelle Daavidin monista pojista annettaisiin nimeksi Salomo, ja hän määräsi ennalta, että Salomoa käytettäisiin temppelin rakentajana
(2Sa 7:12, 13; 1Ku 6:12; 1Ai 22:6–19).
Mutta vaikka Salomoa suosittiin tällä tavalla ja hänelle annettiin jopa etu kirjoittaa joitakin Pyhän Raamatun kirjoja, hänestä tuli vanhimmiten paatunut, joka seurasi epä-jumalia.
(1Ku 11:4, 9–11).
Jumalan edeltätietämys ei sinetöinyt myöskään Esaun ja Jaakobin ikuista kohtaloa, vaan määritti eli määräsi ennalta, kumpi näistä kahdesta pojasta polveutuva kansallinen ryhmä saisi valta-aseman toiseen nähden (1.Mo 25:23–26).
Tämä ennalta nähty valta-asema viittasi myös siihen, että Jaakob saisi esikoisoikeuden ja siihen liittyvän edun kuulua sukuhaaraan, jonka kautta Abrahamin ”siemen” tulisi
(1Mo 27:29; 28:13, 14).
Jumala teki tällä tavoin selväksi, etteivät ihmisten totunnaisten tapojen ja menettelyjen mukaiset odotukset sido häntä, kun hän valitsee yksilöitä johonkin tarkoitukseen.
Jumalan antamia etuja ei myöskään jaeta yksistään tekojen perusteella, jolloin joku voisi ajatella, että hän on ikään kuin ansainnut oikeuden näihin etuihin ja että ne kuuluvat hänelle.

Apostoli Paavali tähdensi tätä osoittaessaan, miksi Jumala saattoi ansaitsemattomassa hyvyydessään myöntää pakanakansoille etuja, jotka olivat ennen näyttäneet kuuluvan vain Israelille (Ro 9:1–6, 10–13, 30–32).
Paavalin lainaus, jonka mukaan Herra’rakasti Jaakobia [Israelia] ja vihasi Esauta [Edomia]’, on peräisin Malakian 1:2, 3:sta, joka on kirjoitettu kauan Jaakobin ja Esaun ajan jälkeen. Raamatussa ei siis välttämättä sanota, että Jumalalla olisi ollut tällainen mielipide noista kaksosista ennen heidän syntymäänsä. On tieteellisesti todistettu, että suuri osa lapsen luonteesta määräytyy hedelmöitymisen aikaan molemmilta vanhemmilta saatujen perintötekijöiden perusteella. Jumala voi luonnollisesti nähdä nämä tekijät.

Daavid sanoo Herran näkevän ’jopa hänen alkionsa’. (Ps 139:14–16; ks. myös Sr 11:5.)
Ei voida sanoa, missä määrin tämä Jumalalla ollut tieto vaikutti Jumalan ennaltamääräykseen näiden kahden pojan suhteen, mutta missään tapauksessa se, että hän valitsi Jaakobin eikä Esauta, ei sinänsä tuominnut Esauta eikä hänen jälkeläisiään edomilaisia tuhoon.
Jopa kirottujen kanaanilaisten joukkoon kuuluneille yksilöille suotiin etu liittyä Jumalan liittokansaan, ja he saivat siunauksia (1.Mo 9:25–27; Jos 9:27; Esau tosin etsi hartaasti ”mielenmuutosta” kyynelin, mutta vain saadakseen isänsä Iisakin muuttamaan päätöksensä, jonka mukaan esikoisen erikoissiunaus pysyisi kokonaan Jaakobilla.

Tämä luultavasti osoitti, ettei Esau katunut Jumalan edessä omaa materialistisuuttaan
(1.Mo 27:32–34; Hpr 12:16, 17).
Josiasta esitetty profetia vaati, että jollekin Daavidin jälkeläisistä annettaisiin tämä nimi, ja siinä ennustettiin hänen toimivan väärää palvontaa vastaan Betelin kaupungissa (1Ku 13:1, 2).

Yli 300 vuotta myöhemmin Josia-niminen kuningas täytti tämän profetian
(2Ku 22:1; 23:15, 16). Toisaalta hän ei kuunnellut ”Jumalan suusta tulevia Nekon sanoja” ja sai siksi surmansa (2Ai 35:20–24).
Vaikka Jumala siis tunsi Josian etukäteen ja oli ennalta määrännyt hänet suorittamaan tietyn tehtävän, hänellä oli yhä moraalinen toimintavapaus ja hän saattoi valita,
noudattiko hän neuvoja vai ei.

Herra ennusti myös lähes 200 vuotta etukäteen, että hän käyttäisi Kyyros-nimistä valloittajaa vapauttamaan juutalaiset Babylonista (Jes 44:26–28; 45:1–6).
Raamatussa ei kuitenkaan kerrota, että siitä persialaisesta, jolle tämä nimi lopulta Jumalan profetian täyttymykseksi annettiin. Nämä tapaukset, joissa Jumala käytti edeltätietämystään ennen yksilön syntymää, eivät siis ole ristiriidassa hänen ilmeiseksi käyneiden ominaisuuksiensa eivätkä hänen selvästi esitettyjen normiensa kanssa.
Mikään ei myöskään viittaa siihen, että Jumala olisi pakottanut yksilöt toimimaan vastoin tahtoaan. Muun muassa faraon, Juudas Iskariotin ja Jumalan oman Pojan tapauksessa ei ole todisteita siitä, että Herra olisi käyttänyt edeltätietämystään ennen heidän olemassaoloaan. Näillä yksittäistapauksilla valaistaan joitakin periaatteita, jotka liittyvät Jumalan edeltätietämykseen ja ennaltamääräykseen.
Yksi näistä periaatteista on se, että Jumala sallii koettelemuksia ihmisille aiheuttamalla joitakin olosuhteita ja tapahtumia tai sallimalla niitä antamalla noiden ihmisten kuulla hänen sanomiaan, minkä jälkeen heidän täytyy tahdonvapauttaan käyttäen tehdä päätöksensä, joka paljastaa selkeästi heidän sydämensä asenteen Herran luettavaksi
(San 15:11; 1Pi 1:6, 7; Hpr 4:12, 13).
Sen mukaan, miten ihmiset reagoivat, Jumala voi myös muovata heitä sillä tiellä, jonka he ovat omasta tahdostaan valinneet (1Ai 28:9; Ps 33:13–15; 139:1–4, 23, 24).
”Ihmisen sydän” on siis ensin taipuvainen johonkin suuntaan, ennen kuin Jumala ohjaa hänen askeleitaan (San 16:9; Ps 51:10).
Ihmisen sydän voi koetuksissa saavuttaa jonkun tilan, joko siten, että se kovettuu epävanhurskauteen ja kapinaan, tai siten, että se omistautuu Herralle Jumalalle ja hänen tahdolleen.
(Job 2:3–10; Jer 18:11, 12; Ro 2:4–11; Hpr 3:7–10, 12–15).
Kun ihminen on saavuttanut tämän, hänen menettelynsä voidaan sen jälkeen tietää ja kertoa jo etukäteen toimimatta epäoikeudenmukaisesti ja loukkaamatta hänen moraalista toimintavapauttaan (vrt. Job 34:10–12).
Uskollisen Abrahamin tapaus, jota jo käsiteltiinkin, valaisee näitä periaatteita.
Vastakkainen esimerkki on israelilaisten Egyptistä lähdön aikaan hallinnut kovasydäminen farao. Jumala tiesi etukäteen, että farao ei päästäisi israelilaisia lähtemään
”paitsi voimakkaan käden pakottamana” (2Mo 3:19, 20),
ja hän määräsi ennalta vitsauksen, jonka vuoksi esikoiset kuolivat (2Mo 4:22, 23).

Apostoli Paavalin selostus siitä, miten Jumala käsitteli faraota, ymmärretään usein väärin ja sen ajatellaan merkitsevän sitä, että Jumala paaduttaa mielivaltaisesti ihmisten sydämen oman ennaltamäärätyn tarkoituksensa mukaisesti välittämättä henkilön aiemmista taipumuksista tai sydämen asenteesta (Ro 9:14–18).
Monien käännösten mukaan Jumala ilmoitti Moosekselle, että hän ’kovettaa faraon sydämen’ (2Mo 4:21; vrt. 2Mo 9:12; 10:1, 27).
Jotkin käännökset kuitenkin kääntävät tämän hepreankielisen kertomuksen siten, että Herra ’antaa faraon sydämen tulla julkeaksi’. Tällaisen käännöstavan tueksi Rotherhamin käännöksen liitteessä osoitetaan, että hepreassa tilaisuus tai lupa jonkin tapahtumiseen esitetään usein aivan kuin se olisi tuon tapahtuman syy ja että ”selvien käskyjenkin täytyy joskus ymmärtää tarkoittavan vain lupaa”.
2. Mooseksen kirjan 1:17:n alkuperäisessä heprealaisessa tekstissä sanotaankin kirjaimellisesti, että kätilöt ”saattoivat poikalapset elämään”, kun he todellisuudessa sallivat heidän elää kieltäytymällä surmaamasta heitä.
Lainattuaan eräiden heprean kielen tutkijoiden (M. M. Kalisch, H. F. W. Gesenius ja B. Davies) lausuntoja Rotherham toteaa faraota käsittelevien raamatunkohtien merkitsevän heprean kielessä sitä, että ”Jumala salli faraon kovettaa oman sydämensä – säästi häntä – antoi hänelle mahdollisuuden, tilaisuuden tuoda esiin täydessä määrin sen pahuuden, mitä hänessä oli.
Siinä kaikki.” (The Emphasised Bible, liite, s. 919; vrt. Jes 10:5–7.)
Tätä käsitystä tukee se, että kertomuksen mukaan farao nimenomaan itse paadutti sydämensä”, KR-92 2.Moos.8:11, 28]). Hän noudatti siis omaa tahtoaan ja omaa taipumustaan itsepäisyyteen, jonka seuraukset Herra näki ennalta ja ennusti täsmälleen.
Faraolle toistuvasti antamat tilaisuudet pakottivat hänet tekemään ratkaisuja, ja niitä tehdessään hän paatui (vrt. Sr 8:11, 12).
Kuten apostoli Paavali lainauksellaan 2. Mooseksen kirjan 9:16:sta osoittaa, Jumala salli tilanteen kehittyä tällä tavalla aina kymmenenteen vitsaukseen asti tehdäkseen oman voimansa ilmeiseksi ja nimensä tunnetuksi kautta maan (Ro 9:17, 18).

Määräsikö Jumala ennalta Juudaksen kavaltamaan Jeesuksen, jotta profetia olisi täyttynyt? Juudas Iskariotin petollinen toiminta täytti Jumalan profetian ja oli todiste sekä Jumalan että hänen Poikansa edeltätietämiskyvystä (Ps 41:9; 55:12, 13; 109:8; Ap 1:16–20).
Ei voida kuitenkaan sanoa, että Jumala olisi ennalta määrännyt Juudaksen toimimaan siten. Profetioissa ennustettiin, että joku Jeesuksen läheinen tuttava kavaltaisi hänet, mutta ei mainittu nimenomaan, kuka hänen tuttavistaan se olisi.

Raamatun periaatteet sulkevat jälleen pois sen mahdollisuuden, että Jumala olisi ennalta määrännyt Juudaksen toimet. Apostolin esittämä Jumalan periaate kuuluu:
”Älä ole liian kerkeä panemaan käsiäsi kenenkään päälle, äläkä antaudu osalliseksi muiden synteihin. Pidä itsesi puhtaana. ” 1.Tim. 5:22; vrt. 3:6.

Jeesus halusi valita 12 apostoliaan viisaasti ja oikein, mikä käy ilmi siitä, että hän rukoili koko yön Isäänsä ennen kuin ilmoitti päätöksensä (Lu 6:12–16).
Jos Jumala olisi jo ennalta määrännyt Juudaksen kavaltajaksi, hänen ohjauksensa ja johtonsa olisi ollut epäjohdonmukaista ja hänestä olisi edellä mainitun säännön mukaan tullut osallinen tuon miehen synteihin. On siksi ilmeistä, että silloin kun Juudas valittiin apostoliksi, hänen sydämessään ei ollut mitään selviä petollisuuden merkkejä.
Hän antoi ’myrkyllisen juuren versoa’ ja saastuttaa hänet, ja se johti siihen, että hän poikkesi syrjään eikä ottanut vastaan Jumalan ohjausta vaan antoi saatanan johtaa hänet varastamaan ja kavaltamaan. (Hpr 12:14, 15; Joh 13:2; Ap 1:24, 25; Ja 1:14, 15; ks.
Kun tämä poikkeaminen saavutti tietyn vaiheen, Jeesus itsekin saattoi nähdä Juudaksen sydämeen ja ennustaa, että hänestä tulisi kavaltaja (Joh 13:10, 11).

Johanneksen 6:64:ssä tosin kerrotaan, että kun jotkut opetuslapset kompastuivat joihinkin Jeesuksen opetuksiin, niin ”Jeesus tiesi alusta asti, ketkä olivat ne, jotka eivät uskoneet, ja kuka oli se, joka kavaltaisi hänet”.
Vaikka sanaa ”alku” (kreik. ar·khē´ ) käytetäänkin 2. Pietarin kirjeen 3:4:ssä luomakunnan alusta, se voi viitata muihinkin aikoihin (Lu 1:2; Joh 15:27).
Kun apostoli Pietari esimerkiksi puhui Pyhän hengen laskeutumisesta pakanoiden päälle ”niin kuin alussa meidänkin päällemme”, hän ei selvästikään viitannut opetuslapseutensa tai apostoliutensa alkuun vaan erääseen tärkeään ajankohtaan palveluksensa varrella, helluntaipäivään vuonna 33, tiettyä tarkoitusta varten tapahtuneen pyhän hengen vuodattamisen ”alkuun” (Ap.t. 11:15; 2:1–4).

On siksi mielenkiintoista panna merkille, miten tämä Johanneksen 6:64 on selitetty Langen teoksessa Commentary on the Holy Scriptures:
”Alku – – ei tarkoita metafyysisesti kaiken alusta – – eikä hänen [Jeesuksen] kuhunkin tutustumisensa alusta – – eikä sen alusta, kun hän kokosi opetuslapset ympärilleen, eikä hänen messiaanisen palveluksensa alusta – –, vaan ensimmäisten salaisten epäuskon siementen alusta [jotka aiheuttivat joidenkin opetuslasten kompastumisen].
Niin hän myös tiesi kavaltajansa alusta asti.”
(Saksasta käänt. ja toim. P. Schaff, 1976, s. 227; vrt. 1Jo 3:8, 11, 12.)
Messiaan ennaltamääräys.
Jumala tiesi ja kertoi etukäteen Messiaan kärsimyksistä, kuolemasta, jonka hän joutuisi kokemaan, ja sitä seuraavasta ylösnousemuksesta
(Ap 2:22, 23, 30, 31; 3:18; 1Pi 1:10, 11).
Niiden asioiden toteutuminen, jotka Jumala oli edeltätietämyksensä avulla kertonut, riippui osittain Jumalan oman voiman käytöstä ja osittain ihmisten teoista (Ap 4:27, 28).
Nuo ihmiset antoivat kuitenkin auliisti Jumalan Vastustajan, Saatana Panettelijan, päästä heistä voitolle (Joh 8:42–44; Ap 7:51–54).
Niin kuin Paavalin ajan kristityt eivät olleet ’tietämättömiä Saatanan suunnitelmista’, niin Jumalakin näki ennalta ne väärät halut ja viekkaat menetelmät, joita Panettelija käyttäisi Jeesusta Kristusta, Jumalan Voideltua, vastaan (2.Kor. 2:11).

Jumalalla oli tietenkin myös voimaa tehdä tyhjäksi ja estää kokonaankin kaikki Poikaansa vastaan kohdistetut hyökkäykset ja yritykset, jotka eivät olleet sopusoinnussa profetioiden mukaisten menettelytapojen tai ajankohtien kanssa
(vrt. Mt 16:21; Lu 4:28–30; 9:51; Joh 7:1, 6–8; 8:59).

Predestinaatio-opin kannattajat selittävät apostoli Pietarin sanojen, joiden mukaan Kristus, Jumalan uhrikaritsa, oli ”edeltä tunnettu ennen maailman [kreik. ko´smou] perustamista [eräs muoto kreikk. sanasta ka·ta·bo·lē´ ]”, merkitsevän sitä, että Jumala käytti tällaista edeltätietämystä jo ennen ihmiskunnan luomista (1.Pi 1:19, 20).
Kreikan kielen sana ka·ta·bo·lē´, joka on käännetty ”perustamiseksi”, merkitsee kirjaimellisesti ’alas heittämistä’ ja voi viitata ’siemenestä raskaaksi tulemiseen’, kuten Heprealaiskirjeen 11:11:ssä. Ihmismaailman ”perustaminen” tapahtui silloin, kun Jumala loi ensimmäisen ihmisparin, niin kuin osoitetaan Heprealaiskirjeen 4:3, 4:ssä, mutta tuo pari menetti luontaisen kyvyn olla sen jälkeen Jumalan lapsia (1Mo 3:22–24; Ro 5:12).

Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden vuoksi naisen annettiin kuitenkin tulla raskaaksi siemenestä ja parin sallittiin tuottaa jälkeläisiä, joista erityisesti yhden, nimittäin Abelin, osoitetaan Raamatussa saaneen Jumalan suosion ja päässeen sellaiseen asemaan, että hänet voitiin lunastaa ja pelastaa (1Mo 4:1, 2; Hpr 11:4).

On merkille pantavaa, että Jeesus puhuu Luukkaan 11:49–51:ssä ”kaikkien profeettojen verestä, joka on vuodatettu maailman perustamisesta asti”, ja rinnastaa tämän sanoihin ”Abelin verestä aina Sakarjan vereen asti”.
Jeesus yhdistää siis Abelin ”maailman perustamiseen”.
Messiaan eli Kristuksen oli määrä olla se luvattu Siemen, jonka kautta kaikkien maan sukujen kaikki vanhurskaat ihmiset siunattaisiin (Ga 3:8, 14).
Tuo ”siemen” mainittiin ensi kerran, kun Eedenin kapina oli jo pantu alulle
mutta Abel ei ollut vielä syntynyt (1Mo 3:15).
Tämä tapahtui noin 4 000 vuotta ennen kuin ”pyhä salaisuus” paljastettiin ilmaisemalla tuo messiaaninen ”siemen” täysin selvästi. Siitä oli siis tosiaan ”ammoiset ajat pysytty vaiti”.
(Ro 16:25–27; Ef 1:8–10; 3:4–11.)

”Kutsuttujen” ja ”valittujen” ennaltamääräys.

Jäljellä ovat vielä ne raamatunkohdat, jotka koskevat kristittyjä (Ju 1; Mt 24:24).
Heistä sanotaan, että heidät ”on valittu Jumalan – – edeltätietämisen mukaan”
(1Pi 1:1, 2), ’valittu ennen maailman perustamista’, ’ennalta määrätty otettavaksi Jumalan pojiksi’ (Ef 1:3–5, 11) ja ’valittu alusta pitäen pelastukseen ja kutsuttu tähän’ (2.Te 2:13, 14).

Näiden raamatunkohtien ymmärtämiseksi täytyy tietää, koskevatko ne tiettyjen yksilöiden ennaltamääräystä vai kuvailevatko ne ihmisluokan,
nimittäin kristillisen seurakunnan, sen ”yhden ruumiin” ennaltamääräystä (1Ko 10:17), jonka jäsenistä tulee Kristuksen Jeesuksen perijätovereita hänen taivaallisessa valtakunnassaan
(Ef 1:22, 23; 2:19–22; Hpr 3:1, 5, 6).

Jos näillä sanoilla tarkoitetaan ikuiseen pelastukseen ennalta määrättyjä nimenomaisia yksilöitä, niin nuo yksilöt eivät voisi koskaan osoittautua uskottomiksi eivätkä luopua kutsumisestaan, sillä Jumalan edeltätietämys heistä ei voisi osoittautua virheelliseksi eikä heidän ennaltamääräyksensä johonkin tiettyyn kohtaloon voisi milloinkaan epäonnistua eikä sitä voisi tehdä tyhjäksi.

Kuitenkin samat apostolit, jotka Pyhässä Hengessä kirjoittivat edellä esitetyt sanat,
osoittivat, että jotkut, jotka oli ’ostettu’ ja ’pyhitetty’ Kristuksen lunastusuhrin verellä ja jotka olivat ”maistaneet taivaallista ilmaista lahjaa ja tulleet pyhästä hengestä osallisiksi ja maistaneet – – tulevan maailman voimia”, lankeaisivat pois eivätkä katuisi vaan aiheuttaisivat itselleen tuhon (2Pi 2:1, 2, 20–22; Hpr 6:4–6; 10:26–29).
Nuo molemmat apostolit kehottivat niitä, joille he kirjoittivat: Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne,
vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte; sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. Tehkää kaikki nurisematta ja epäröimättä, että olisitte moitteettomat ja puhtaat, olisitte tahrattomat Jumalan lapset kieron ja nurjan sukukunnan keskellä, joiden joukossa te loistatte niinkuin tähdet maailmassa, tarjolla pitäessänne elämän sanaa, ollen minulle kerskaukseksi Kristuksen päivänä siitä, etten ole turhaan juossut enkä turhaan vaivaa nähnyt. KR38 Filp.2:12-16.

Paavali, joka oli ”kutsuttu Jeesuksen Kristuksen apostoliksi” (1Ko 1:1), ei selvästikään ajatellut olevansa ennalta määrätty ikuiseen pelastukseen, sillä hän kertoo ponnistelevansa hartaasti kohti ’päämäärää saadakseen palkinnon: Jumalan kutsun ylös’ (Fil 3:8–15) ja pelkäävänsä, ettei hän vain itse ”tulisi mitenkään kelpaamattomaksi” (1Ko 9:27).
Ne, joille on tarjolla ”elämän kruunu”, saavat sen vain, jos he pysyvät uskollisina koetuksissa kuolemaan saakka (Il 2:10, 23; Ja 1:12).

Heidän kruununsa, heidän kuninkuutensa Jumalan Pojan rinnalla, voidaan menettää (Il 3:11). Apostoli Paavali kertoi luottavansa siihen, että hänelle oli ”varattuna vanhurskauden kruunu”, mutta hän sanoi sen vasta sitten, kun hän oli varma, että hänen elämänsä oli päättymäisillään ja että hän oli ”juoksun päättänyt” (2.Ti. 4:6–8).
Jos aiemmin lainattujen raamatunkohtien sen sijaan katsotaan soveltuvan luokkaan, kristilliseen seurakuntaan eli kutsuttujen muodostamaan ”pyhään kansakuntaan” kokonaisuutena (1Pi 2:9), ne merkitsisivät sitä, että Jumala tiesi etukäteen ja määräsi ennalta tällaisen luokan muodostumisen (mutta ei siihen kuuluvia yksilöitä).

Nämä raamatunkohdat merkitsisivät myös sitä, että hän määräsi ennalta, millaisen ”kuvan” mukaisiksi kaikkien sen jäseniksi määräaikana kutsuttujen olisi tultava, ja tämä kaikki tapahtuisi hänen tarkoituksensa mukaan (Ro 8:28–30; Ef 1:3–12; 2Ti 1:9, 10).
Hän määräsi myös etukäteen työt, joita heidän odotettaisiin tekevän, ja sen,
että he joutuisivat koetukselle niiden kärsimysten takia, jotka maailma heille aiheuttaisi
(Ef 2:10; 1Te 3:3, 4).

Kaikkien näiden Raamatullisten johtopäätösten mukaan, predestinaatiolla ei ole sellaista fatalistista luonnetta mitä esimerkiksi kalvinilainen teologia opettaa.
Raamattun luonne ei yksinkertaisesti salli tällaisen musta valkoisen teologian olemassaoloa.
Kalvinilainen teologia onkin juuri heikko kyseisten augustiinuksen tulkintojen takia.
Tällainen ajattelu jakaa muutenkin ihmisiä liikaa ja jopa suo ihmisiä eri arvoiseen asemaan.
Kristuksessa Jeesuksessa olevat kristittyt voivat luottaa siihen, että jokainen jota Herran henki johtaa on Jumalan lapsi.

Rom 8:14. Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.

Gal. 3:26. Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa.

Raamatullinen tulkinta predestinaatiosta ei ole synkkä vaan, se korostaa raamatun ja Jumalan viisautta, ja voimme luottaa siihen täysin.
Synti on saatanan voimakkaimpia aseita, jolla hän pyrkii saamaan ihmisen epä-toivoon.
saatana pyrkii osoittamaan, että mikään ei ole varmaa edes Jeesuksella oleville.
Kalvinin opetukset ovat historian saatossa aikaan saaneet sellaiseen lahko hengen mikä ei ole vapauden henki, vaan orjuuden.
Gal. 4:7.
Niinpä sinä et siis enää ole orja, vaan lapsi; mutta jos olet lapsi, olet myös perillinen Jumalan kautta.